Vedetään maksimeita.
Törmäsin taannoin kiehtovaan keskusteluun. Siinä pohdittiin mikä on tavoitteellista ratsastamista. Pohtimassa olivat tavoitteelliset ratsastajat, tosi taitavat. Ilmeisesti he olivat törmänneet ihmisiin, jotka harmittelevat etteivät edisty ratsastajina. Ymmärsin, että nämä harrastajat eivät käy vakituisessa opetuksessa, jota valmennukseksi nykyään kutsutaan. Tavoitteellisen ratsastajan tulisi käydä säännöllisessä valmennuksessa. Moni luulee, ettei tarvitse moista. Ja onhan se kallistakin.
Lähti pohdintarulla pyörimään. Ilmoitin heti etten ole tavoitteellinen (vaikka salaa olenkin), että tykkään höntsäillä. Ja sehän on totta. Omaa tavoitettani en vain voi koskaan kertoa ääneen missään. Tavoittelen sitä, että hevoseni kestää ehjänä ja hyväkuntoisena mahdollisimman pitkään. Tavoittelen myös sitä, että se ilahtuu, kun se näkee minut, eikä lähde pakoon. Tavoittelen sitä, että saan hevoseni liikkumaan kivasti ilman taistelua tai hikeä (minulta). Tavoittelen sitä, että ymmärrän oman hevoseni pääkoppaa ja kuortakin mahdollisimman hyvin niin, että osaan diagnosoida sen vointia esteettä.
Saatan olla melko yksin näiden tavoittedeni kanssa. Minun tavoitteillani ei ole kirjainta (C, B, A) tai korkeutta (120). Useimmilla tavoitteellisilla se on. Ja se on hyvä! Jos tavoitteena on VaB, sen ymmärtävät muutkin. Joku voi sitä jopa ihmetellä. Tässä kai se villakoiran ydin onkin: millä tasolla ihmiset kuvittelevat olevansa?
Olen kuullut, että tason voi määrittää kertomalla kisoissa saavutettu, hyväksytty tulos. No sehän on puhdasta rasismia. Eihän kaikkien voida olettaa käyvän kisoissa. Minä esimerkiksi olen luovuttanut hevoseni lapsen kisakäyttöön, jos sillä nyt joku kisaa. Koulukisoista en edes haaveile (ainakaan Pullukalla, ainakaan satula selässä), mutta kun menee hyvin, teemme avot, sulut, lisäykset ja vaihdot. En ole niistä kovin kiinnostunut (etenkään lisäyksistä). Näin ollen tasoni on helppo C, tai itse asiassa ei edes se, koska 80-luvulla suoritettua kisaa ei varmaan enää lasketa. Silloin nimittäin VOITIN helppo C-radan suomenhevosruuna Luukaksella. Hah! Siitäs saitte, epäilijät. Esteillä olen 100cm-tasoa ja se varmaan pitää aika hyvin kutinsa.
Näin muodoin olen siis melkoinen tallukka, ei mitään kykyjä. Kukaan ei halua edes tietää miten vaikkapa tunnen hevoseni, tai miten se reagoi missäkin tilanteessa. Tai kuinka hyvä olen totuttamaan hevosia maastoihin tai kuinka rauhallinen olen hevosten kanssa. Tai kuinka en pelkää niitä. Kaikkia kiinnostaa vain se, että en pärjää kisoissa. Ei vähiten siksi, etten käy niissä, eikä minulla ole kisahermoja lainkaan.
Eihän tämä ratsastus ole lainkaan irti muusta elämästä. Ihmiset tuntevat itsensä muutenkin melko huonosti. Harva tietää ihan tarkkaan kuinka hyvä on missäkin. Vielä harvempi tietää onko hän mukava ihminen vai karmea riivinrauta. Joku luulee itseään lihavaksi, toinen taas laihaksi, vailla mitään todellisuuspohjaa. Minä uskon, että kaiken oppimisen lähtökohta on tosiasioiden tunnustaminen. Ja se pitää tulla omasta suusta.