Tätä menoa saan pian jonkun lisääntymiseen liittyvän lisänimen. Olin nimittäin taasen ammatti-ihmisenä kahden suomenhevosen maailman kauneimmassa ja luonnollisimmassa tapahtumassa. Tällä kertaa otin lapsen mukaan. Hän dokumentoi. Röyhkeä teini rohkeni hieman naureskeilla meille ensin. Olimme ystäväni kanssa kuulemma hieman koomisen näköisiä, kun kypärät päässä hosuimme erilaisia naruja sinne tänne. Omasta mielestäni olin ihan asianmukainen.

Tällä kertaa, viime kerrasta viisastuneena, meillä oli suunnitelma. Tamman paikka ja varusteet olivat moitteettomat, mutta tamman siirtäminen reippaalla kädellä pihattoonsa oli plääni. Ei ole hyvä, että hekumallinen neito jää orhin silmien eteen kekkuloimaan, jos orhi vaikka intoutuisi uudelle kierrokselle. Niinpä sovimme, että heti kun kettu on käynyt kolossa, lapsi irrottaa tamman varusteistaan ja taluttaa sen pikimmiten seinän taakse. Sitten minä ja toverini käännämme orhin mielenkiinnon takaisin kotiin ja ruokaan.

Kumma kyllä, suunnitelma onnistui! Kieltämättä on hieman kuumottavaa seisoa tamman vieressä orin LAUKATESSA TAKAAPÄIN kohti sydänkäpyään. Etenkin kun samaan aikaan vahtaan tamman häntää: nouseeko se, onko hetki otollinen, onnistuuko? Jos siinä tiimellyksessä tulee vielä riitaa seksin ajankohdasta, saattaa turhanpäiväinen ihmisolento liiskaantua jalojen eläinten alle. Onneksi tamma älysi nostaa häntänsä ikään kuin ”tervetuloa!” -viiriksi, kun mies oli jo täydessä vauhdissa tulossa alueelle.

Kaiken kaikkiaan tällä kertaa tapahtumaan meni varusteiden laittoineen päivineen ehkä seitsemän minuuttia. Miellän sen ripeäksi. Ihmettelin oikein ääneen miksi asiasta tulee monesti niin suuri hässäkkä. Ehkä salaisuus on ajoitus. Tai biorytmit. Who knows! Kotimatkalla teinikin kiitteli osaamistamme.

Ja sitten muihin asioihin. Myönnän olleeni viime yönä hetken hereillä, koska sade piiskasi kotini kattoa aivan täysillä. Sehän on kiva ääni, kun on SISÄLLÄ. Mutta minun pienet hevoseni ovat ulkona! Sydäntä vähän kylmäsi, kun ajattelin niiden viruvan ulkona, laitumella. Sitten jankkasin itselleni, että hevonen pitää itsensä lämpimänä SYÖMÄLLÄ, ja ruokahan ei laitumella lopu. Käsittääkseni myöskään villihevosilla ei ole loimia. No, menen kohta katsomaan elääkö ne. Jaa, mutta tosiaan! Se kesä, jolloin Pullukka oli viimeksi kantavana, oli ihan hirveä sadekesä! Eli on se ennenkin ammentanut voimansa sateesta.

Tänään lupasin ratsastaa pienen suomenhevosen nimeltä Jänkis. Ensi numerossa kerron millainen kaveri oli!

The post Kettua koloon – taas appeared first on Kavioliitossa 30v.

Yhtenä iltana tällä viikolla tallillamme oli tohinaa. Pihaan kurvasi traikkuja, ja niistä ulos melko hienoja hevosia. Kaikki tulijat olivat ratsastuksenopettajia, jotka opiskelevat juuri nyt Master-tasolla. Koulutus pitää sisällään laajoja oppikokonaisuuksia, (mm.kasvatustiedettä), mutta toki myös sitä itseään, eli ratsastusta. Eräänä iltana muutama Master-oppilas sitten saapui Hästbackaan reenaamaan, opettajanaan kunnioitettu Kiki Nyberg. Kun kuulin nimen Kiki Nyberg, taannuin saman tien pikkutytöksi. Edes koulunvuosieni opettajat eivät onnistu siinä. Kiki onnistuu. Miten?

Olin teininä aktiivinen talli-ihminen Järvenpään JRS:n tallilla. Toisinaan tein viikonlopputallia, ja opettajamme ja valmentajamme Stolle piti minua luotettavana ja riuskana työihmisenä. Se tuntui kivalta ja sai olemaan luotettava ja riuska työihminen. Yhtenä päivänä sitten olin jakanut heinät kaikille kopukoille ja istuin hetken satulahuoneessa ottamassa vesihuikkaa. Sisään marssi hetken kuluttua nainen, joka huusi niin kovaa, etten ihan edes alkuun tajunnut mistä. Sittemmin kävi ilmi, että naisen mielestä en ollut antanut hänen hevosilleen ollenkaan heinää, vaikka siinä rivissä kaikki tietysti saivat, niin kuin kaikissa muissakin riveissä. Hänen hevosensa olivat tunnetusti nopeita syöjiä, mutta entäs sitten. Huuto vain jatkui. Menin ihan raiteiltani kauhusta. Ei se varmaan vakavaa ollut, eikä ihminenkään kaiketi väkivaltainen, mutta sillä hetkellä se tuntui juuri vakavalta ja väkivaltaiselta. En ollenkaan tajunnut miksi minua haukuttiin paskaksi. Vastedes välttelin koko henkilöä, ja teen sitä näemmä vieläkin.

Ennen vanhaan tuollainen käytös oli ihan normaalia. Keski-Euroopassa monilla talleilla jopa vieläkin. On kivaa, että jotkut kestävät sitä korvaansa lotkauttamatta. Itse en kuulu niihin. Harraste-huutaminen on aivan ymmärrykseni ulottumattomissa.

No niin, nyt se on kerrottu. Ehkä nyt palaan takaisin 49-vuotiaaksi, jota varmasti joku myös pelkää, enkä ihmettele. Saatan olla joskus kovinkin tyly. Siksi ymmärrän vähän myös Kikiä. Ei ole helppoa, jos on vaikeeta.

Ja sitten iloisiin asioihin! Kävin hevosen selässä! Tällä kertaa ystävänä oli pieni sh, Jänkis. Voi että oli kaverilla kiire. Oli seissyt yhden päivän, ja nuori mies kun on, oli karmea vauhti päällä. Alkuhöyryt päästettyämme kokemus oli oikein kiva! Kävi oikein mielessä, että miksiköhän minulla ei ole suomenhevosta…?

Ensi viikolla on muuten lähtö Kavioliittoleirille Keiteleelle! Kaksi viikkoa nuohotaan sitten siellä, minä, lapsi ja Masa. Eka viikko taisikin tulla täyteen vanhoista kavereista, mutta toisella on uutta verta. Siitä tulee hauskaa! Lupasin nimittäin vetää jokusen maaston. Ja ei, en tunne tienoota, joten seikkailua on luvassa!

The post Ja niin minusta tuli taas 14v. appeared first on Kavioliitossa 30v.

Hahaa, sainpas huomionne! Tämä on klikkiotsikko! On nimittäin melko vaikea hahmottaa miksei ole. Tai no, kai se on altistumiskysymys. Pikkulikkana heiluin paljon russ-ponien kanssa. Ne oli aivan kauheita pässejä, eikä säkää ollenkaan, joten varmaan yhtä paljon istuin maassa kuin ponin selässä. Silti ne olivat mun mielestäni maailman ihanimpia, ja olisin halunnut oman. Onneksi en saanut. Kasvaisin nyt ehkä koiranputkea.

Teininä kilpailinkin kahdella suomenhevosella, mutta muistan, että koin olevani liian kukkakeppi toiselle. Sen nimi oli Hannes. Se oli vauhdikas ja kiva heppa, mutta muistan olleeni sen selässä useimmiten pelkkä matkustaja. Toinen taas oli suuri rakkauteni Luukas, joka oli hyvin herkkä ja kevyt. Se oli kutakuinkin unelmieni hevonen muuten, paitsi että sillä ei saanut jostain syystä hypätä.  Muut suomenhevoset edustivat minulle voimaa, johon minulla ei ollut kykyjä vastata. Ne vaan paahtoivat, pois alta risut ja männynkävyt.

Koin onnistumisen tunteita lähinnä puoliveristen kanssa. Eniten sellaisten kanssa, jotka olivat herkkiä ja nopeita, vähän niin kuin minäkin. En sano, etteikö sh voi myös olla herkkä ja nopea, mutta itse en niihin juuri törmännyt. Paljon on vettä virrannut sen jälkeen!

Koko katsantoni suomenhevosia kohtaan muuttui, kun tutustuin oriin nimeltä Pimun Vilske. Tai ehkä vielä tarkemmin hänen omistajaansa. Tämän parivaljakon myötä minulle avautui aivan uusi salakerho nimeltä Suomenhevosharrastajat. En ollut kuullutkaan aiemmin, että suokeille järjestetään ihan omia kisoja. Oli aivan mahtava kokemus päästä groomaamaan niihin piireihin ja ennen kaikkea tutustumaan suokkijengiin. Suurella osalla estekisaajista oli koko ajan pikkuinen hikikarpalo otsalla, kellä mistäkin syystä. Kunkkareiden korkein luokka on 120, ja se oli monelle jo melkoinen haaste. Etenkin kun huipputasollakin saattaa suokilta luiskahtaa pari raviaskelta suhteutettujen välissä. Ja silti mennään, eikä meinata! Tunnelma vaan on kerta kaikkiaan eri. Mutta miksi?

Jos menen seuraamaan normaaleja estekisoja (2-taso, 3-taso, mikä?), kaikki (no ei tietenkään ihan kaikki) hösöttävät suureen ääneen, minkä kokoista estettä tässä nyt mennään ja miksi. Jos mennään vain 80-senttiä, siihen on joku syy. Aina pitää olla tähtäämässä johonkin 130-luokkiin, että on jotenkin kunnollinen ratsastaja. Metrin luokissakin vielä joutuu selittämään joillekin, miksi ei mene sen isompaa. Tai miksi ei tähtää 150-tasolle. Miksi ihmeessä pitäisi? Voisikohan kisaaminen ö-luokassa olla vain kivaa?

Suomenhevosluokissa 80-senttiä hyppäävä on hyvä suomenhevonen. Se on rehti ja kiva kaveri, joka tekee kaikkensa ja yrittää olla välittämättä siitä, miten ihminen hosuu selässä. Suomenhevosten keskuudessa pyritään siihen, että suomenhevonen näyttää parhaansa. Ei, että ratsastaja näyttää kuinka upea ja rohkea on. (Vaikka toisinaan se toki vaatii rohkeuttakin.) Siinä ehkäpä suurin ero.

Ja sitten tähän päivään ja syihin, miksi minulla ei ole suomenhevosta: minulla on kaksi puoliveristä, enkä tiedä mihin ne laittaisin. Kuka nyt perheenjäsenen myisi? Tarpeeksi tiukkaa tekee sekin, että Pullukka lähti nyt Itä-Suomeen perheleirille. Siellä hän saa kasvattaa masuaan ja synnyttää, ja joskus, miljoonan vuoden päästä haen hänet takaisin kotiin. Olisi eilen tullut ihan hirveä itku, ellei a) kuski olisi ollut niin kiva ja rempseä, b) Masa olisi ollut kävelykoneessa odottamassa, että aloitellaan ja c) Pullukka olisi kävellyt koppiin korvat hörössä.

Karmea ikävä jo nyt, ihanaa kesää rakas hevoseni!

(PS. Samaan aikaan laitumella: kun haimme Pullukkaa kopin kanssa, pikkutytöt eli Hilppa & co laukkasivat tukat hulmuten laitsan toiseen päähän, etteivät vaan joudu kotiin :-D)

The post Miksi minulla ei ole suomenhevosta appeared first on Kavioliitossa 30v.

Pullukka on turvallisesti Etelä-Karjalassa! Kuvia vielä odottelen, mutta luotan serkun sanaan. Sai ihan oman laidunlohkon, kohta kaveriksi tulee Hilpan sisko. Miettikää, mikä tuuri! Niistä tulee saletisti bestikset.

Lapsi oli Ruisrockissa rilluttelemassa. Mitä teki äiti sillä aikaa? Inventoi kaikki hevostarvikkeet, PESI HARJAT, niputti loimet varastoon ja pesi jopa omat talviratsastuskenkänsä. Tähän ei vielä kuulunut perus tallihommat. Perjantaina ratsastin Masan ja yhden uuden kaverin. Seuraavana päivänä pesin Pullukan, jotta lähtee siistinä matkoille. Sen lisäksi ratsastin Masan, pesin sen ja varusteensa toki myös. Koko ajan ihan hirveä vaihdevuosihiki, tai saattaa myös olla, että oli kuuma. Kentällä könyäminen osoittautui kuumana kesäpäivänä niin typeräksi hommaksi, että lähdettiin Matti Masatuisen kanssa luontoon. No arvatkaa oltiinko yksin. Ei. Noin fantastiljoona kärpästä ja paarmaa. Tuuli onneksi jonkin verran, joten välillä voitiin myös hengittää. Miten niitä voi olla niin paljon? Onko aina ollut? Entä onko punkkeja aina ollut näin paljon? Entä luteita? Mikä ihmeen eläinten vallankumous nyt on tulossa? Vasta päästiin dinosauruksista ja mammuteista eroon, niin eikö mikrotasolla lähde uhka nousemaan. Perkele. Vai onko niin, että lapsuudesta muistaa vaan ne isot eläimet?

Jäätiin henkiin. Seuraavana päivänä mentiin eri maastoon, sellaiseen, jossa voidaan pitää vauhtia yllä. On muuten melkein ärsyttävää laukata hevosella, joka katsoo joka toisella askeleella eri puolelle tietä hieman järkyttyen. Kahdensadan metrin matkalla ehkä kaksi suoraa laukka-askelta. Ei liene muistanut, millaista on laukata maastossa. Ja että heiniä tosiaan kasvaa tien penkalla.

Kesä ei muuten ole sitä aikaa, kun kannattaa jättää blogi lukematta! On nimittäin tulossa Keiteleen-retki, josta pakinoin sunnuntaista lähtien. Viivymme Kavioliitto-leirillä kaksi viikkoa. Arvatkaa mistä muuten sain vetoauton? Laitoin fb-sivulleni kyselyn, että haluaako joku vaihtaa autoja päittäin kahdeksi viikoksi. Tarvitsen vetoauton. Yksi puolituttu mies sitten viittasi, että täällä! Asiat voivat olla myös mutkattomia. Sunnuntaina startataan aamulla, Masa kopissa. Watch out, Keitele!

Toinen syy, miksi blogia kannattaa väijyä, on mahdolliset edut, joita saavat vain kavioliittolaiset. En paljasta vielä enempää! Stay tuned!

The post Kesätuulet kutsuu seikkailuun appeared first on Kavioliitossa 30v.

Tapasin Parikan Hannan. Sitä ennen tutustuin Parikan Hannan veljeen, joka oli viime kesänä kolleegani radiossa. Tutustuimme ja huomasimme, että molemmat kuuluvat Facebookin Eläinvideokerhoon, joka on salaseura vailla vertaa. Nuori mies kertoi, että hänelläkin oli joskus poni, mutta kun se ei tehnyt mitä sovittiin, hänellä meni fiilis. Ponin selkään lykättiin sisko. Se oli Hanna Parikka. Hanna voitti ponilla kaiken, mitä äkkiä keksii. Sitten Hanna siirtyi hevosiin, ja menestyi taas. Yle:n uutisista löytyi sähke vuodelta 2003, jonka mukaan Hanna Parikka sijoittui toiseksi juniorien SM-kilpailuissa hevosellaan Ramina. Nyt Hanna asuu Belgiassa ja on asunut siellä yli kymmenen vuotta. ”On se mun toinen kotimaa. Olen ollut muuallakin, mutta Belgia tuntuu omalta.”

Hannan kanssa jutellessa puheessa vilisee tuttuja nimiä, Henk Nooren, Rolf-Göran Bengtsson, Markus Backlund. Ylitse muiden nousee kuitenkin Dirk Demeersman, joka hyppäsi Belgian maajoukkueessa olympialaisissa 2012. Dirkin kanssa yhteistyö kesti 10 vuotta. ”Meillä oli Dirkillä unelmatiimi. Kun menin sinne töihin, laitoin heti tallin asiat järjestykseen. Huolehdin ensi töikseni, että hevoset saavat riittävän usein heinää ja jokaiselle hevoselle annetaan väkirehua sen verran kuin juuri se hevonen tarvitsee. Aiemmin siellä kaikki saivat saman määrän.” Kaikissa paikoissa homma ei mene noin onnekkaasti. ”Joo, kyllä niitä kauhutarinoita saa kuulla koko ajan, ja nähdä myös. Onneksi tiedän, että elämme muutoksen aikaa. Hevosenhoitajien tilanne paranee koko ajan, pala palalta. Itse olen saanut joidenkin silmissä mulkun maineen, koska en hyväksy paskaa. Ihmisiä pitää kohdella hyvin, kuin myös hevosia. Olen todella taistellut sen eteen, auttanut muitakin. Kun näen epäkohdan, ryntään paikalle, vaikka asia ei kuulu minulle”, Hanna nauraa.

”Dirkin kanssa yhteistyö kehittyi huippuunsa. Kuljin hänen kanssaan MM-kisat ja olympialaiset, se oli mahtavaa. Kotona saatoimme pohtia hevosten onnellisuutta. Jos joku hevonen ei vaikuttanut tyytyväiseltä, pohdimme ihan tosissaan mikähän tässä nyt mättää, ja oikeasti teimme asioita tilan muuttamiseksi. Onneton hevonen ei suorita hyvin, se on fakta.”

Niin kuin kaikki upeus, yhteistyö Dirkinkin kanssa päättyi lopulta. ”Tuli vaimo, joka oli mustasukkainen, koska meillä toimi yhteistyö hyvin. Minkäs siinä sitten teet. Vaimo ratkaisi asian.” Hanna jatkoi matkaa, häntä oli jo pyydetty useisiin paikkoihin. ”Yksi jehu tarjosi Dirkille viittä lupaavaa nuorta hevosta siitä hyvästä, että saisi minut ratsastamaan hevosiaan!” Ei ole kovin kaukana kamelikaupasta tämä. Paikka, mihin Hanna sitten vaihtoi, osoittautui tunnelmaltaan niin hirveäksi, että pois piti päästä ja pian.”Joka päivä joku itki, se oli kamalaa. Siellä oltiin niin ilkeitä ja kamalia, etten halunnut jäädä. Ei mun psyyke kestä sellaista.” Vastaava meininki on ihan normaalia kuulemma monella tallilla. ”Joo, ihan maailman top 10:stä löytyy ratsastajia, jotka ovat niin hirveitä henkilökunnalleen, ettei mitään rajaa. Lyövät ja haukkuvat, ei siinä ole mitään järkeä. Onneksi niitä hyviä paikkoja on vähintään yhtä paljon!”

Uusi paikka löytyi pian. Itse asiassa Hannalle on tarjottu töitä Amerikkaa myöten, koko ajan on kysyntä päällä. ”Amerikassa tienaa hyvin, eikä työmäärä ole ollenkaan niin iso. Mä kuitenkin tykkään Euroopasta, täältä kaikki hevostaito oikeasti tulee.” Myyntitallit saavat Hannan karvat nousemaan pystyyn. ”Ei sellaisilla voi olla, jos oikeasti välittää hevosista. Se on liian kovaa hommaa.” Nykypaikassaan Hanna meinaa olla siihen asti, kunnes sopiva tarjous tulee vastaan. ”Odotan ahaa-elämystä, tämä on vain välivaihe.”

Mistä sitten tietää minne sitä uskaltaa lähteä hommiin? ”Kannattaa mennä jonnekin, jossa on jo suomalaisia töissä. Kannatta myös miettiä mitä itse haluaa oikeasti saavuttaa. Haluaako oppia ratsastamaan, oppia hevosenhoidosta kaiken vaiko kenties laihduttaa. Sellainenkin tyyppi on tullut vastaan. Sitten annetaan sellaisia tehtäviä, että kyllä laihtuu. On mielekästä, jos ihminen tietää mitä haluaa ja työnantaja osoittaa sellaisia tehtäviä. Silloin kaikki voittavat.”

Tällä hetkellä Hanna on Suomessa käymässä, koska äiti loukkasi itsensä hevosten kanssa. ”Toin äidin ulkoilemaan Hipposportiin,” Hanna nauraa. Kotona Forssassa on apukäsille tarvetta. Nykyinen työnantaja oli ihmeissään, että pitääkö nyt loukkaantunutta äitiä lähteä Suomeen asti auttamaan. ”Dirk sen sijaan kysyi, että tarviitko rahaa tai jotain muuta apua.” Ystävä on ystävä, vaikka se menisi naimisiin!

Ehdotin Hannalle, että mitä jos järjestäisin illan, jossa olisi muutama kokenut hoitaja/ratsastaja kertomassa omia kokemuksiaan maailmalta, ja nuoret saisivat tulla kuuntelemaan tarinoita ja kyselemään ohjeita. Hanna vakuuttui ideasta – ehkä jonain päivänä järjestetään!

The post Hanna Parikka on hoitanut hevosia maailmalla jo 10 vuotta appeared first on Kavioliitossa 30v.

Huomenta päivää ja terveisiä hikisestä Savosta! Nyt voidaan puhua lämpimästä ilmasta, mittari hätyyttää kolmeakymmentä. Saavuttiin paikalle eilen. Lauantaina oli suunniteltu, että lähdetään kotoa klo 9. Toteutunut aika: 9.20. Tallilta suunniteltiin lähteä 10.30, toteutunut aika 11.00. Masa meni asianmukaisesti ajoneuvon jatkeeseen ja matka alkoi. On muuten eri asia körötellä kuusi tuntia hevosperäkärryn kanssa, kuin ilman. Hyvinkin kiinnostavaa tienkuluttajaa tuli vastaan, mm. oikealta ohitus tiellä, jossa kaistoja molempiin suuntiin vain yksi. Mitäpä sitä turhia välittämään liikenteessä kulkevista hevosista!

Ajon jaksoi hyvin, kun tiesi minne on tulossa. Muistaakseni vuodesta 2010 olen kurvannut Wanhan koulun tallin pihaan, ja jokaisella kerralla mielen on vallannut fantastinen rauha. Eihän sitä oikein osaa selittää, eikä se perustu mihinkään konkreettiseen. Jossain vain on hyvä olla, henki on hyvä. Siksipä koimmekin samana sunnuntai-iltana mystisiä tilanteita. Kaikille hyvä ei olekaan sama. Se tuli selväksi.

Leirille alkoi tippua porukkaa kuuden korvilla. Ensimmäiset tulivat Kokkolasta. Esittelin kohteen niin hyvin kuin osasin ja sitten jatkettiin jutustelua muuten vain. Seuraava tuli Kemistä ja juttu jatkui samassa hengessä. Sitten tulikin jo viimevuodelta tuttuja, ja halailu ei meinannut loppua. Muisteltiin viime vuotta ja kertoiltiin uusille tarinoita viime kesän leiristä. Istuttiin pihalla melko pitkään, josko ne viimeiset sunnuntaina tulevat saapuisivat, niin otettaisiin porukalla vastaan. Ei kuulunut, ei näkynyt ja hyttyset alkoivat tehdä kunnon tiliä. Menimme kaikki nukkumaan. Sammuin kuin saunalyhty. Kymmenen jälkeen tallin omistaja tuli herättämään, että nyt tuli viimeinen porukka, kolme henkeä. Meinasin ilahtua, kunnes kuulin, että ryhmä on hyvin tyytymätön käytännössä kaikkeen, mitä ehtivät nähdä vartin sisällä. Asuminen, lampaat, sisäilma, kaikki oli huonoa. Menin sitten tiedustelemaan voinko jotenkin vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa. En voinut. Pyytelin sitten anteeksi, että olivat tulleet ihan eri paikkaan kuin kuvittelivat. Eihän mielipide voi koskaan olla väärä! Jokaisella se on, niin kuin peräreikäkin. Tyytymättömät vieraat häipyivät aamulla, mutta eivät vähin äänin. Tulevat kuulemma vielä puhumaan tästä. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu! Ja onhan se aikakin kohdata erimieliset asiakkaat, jos on 12 vuotta järjestetty leirejä, ja tämä on ensimmäinen kerta kun joku tuohtuu. Kavioliitto tervehtii myös ensimmäisiä ihmisiä, jotka eivät sovi kavioliittolaisten sekaan näemmä ollenkaan. Ei kaikki sovi kaikille! Itsearviointilomake on jokaisen hyvä silloin tällöin täyttää, josko se tapahtuisi heidän kohdallaan nyt – mitä haluan, missä porukassa viihdyn? Minä viihdyn kavioliittolaisten seurassa!

Ja sitten ratsaille! Mikäs on ihmisen mennessä dressagea +30 lämmössä! Ja näin sanon siis leiriläisille, itse kannustan kentän laidalla aurinkolasit päässä. Lisää raporttia seuraa tuota pikaa!

The post Kavioliittoleiri alkoi yllätyksellä appeared first on Kavioliitossa 30v.

Tervehdys maanpäällisestä saunasta! Ymmärtääkseni joka puolella kärsitään samasta, harvinaisesta vaivasta, eli siitä, että kuumuus menee yli kaiken tolkun. Harrasta tässä nyt sitten. Luin juuri Hevostietokeskuksen infon siitä miten hevosten hikipäivät pitää huomioida. Artikkelissa kerrottiin hevosen kestävän hellettä kaiken kaikkiaan aika hyvin. Se on totta. Kuumuus ei ole aiheuttanut mitään ihmeellistä, koska eläimet on pidetty suolassa ja vedessä. Sen sijaan mihin EI osattu varautua, oli paarmojen maksimaalinen esiinmarssi. Aivan sairas määrä paarmoja! Ja mikä kreiseintä, tallissa niitä ei ole (siellä on myös viileä), maneesissa ei ole, eikä myöskään metsätiellä, mutta menepä uimaan! Paarma ei kysele oletko ihminen vai heppa, kimppuun vaan! Jumalavita niitä puski nimittäin saattueittan päälle. Ja juuri silloin, kun kaavailit kivasti viilentäväsi itseä ja/tai hevosta. Viilennä vaan, älä meistä välitä, sanoivat paarmat. Ihan horror, mikään myrkky ei tunnu missään. No, onneksi pulma jäi melko paikalliseksi.

Merkillistä kyllä, maneesissa on tosiaan ollut melko viileä, ja siksi koulutunnit onkin pidetty siellä. Aika jees! Kotopuolen maneesissa on nimittäin kuumempi.

Viime kesän leirin aikoihin tiineksi todettu tammakin on jo synnyttänyt kovasti odotetun orivarsan Costellosta (kunkkariehdokkaamme numero UNO!). Nimi varsalle annettiin jo viime vuonna, siitä tuli Pääluottamusmies. Nimen kaavailtiin olevan riittävän vahva tulevalle ravikuninkaalle. Lempinimeltään hän on Pääkkönen. Fantastinen lapsi!

Oma lapseni yritti esitellä Masa-Petterille uimisen (tai edes kahlaamisen) saloja. Ei käy, sanoi Masa. Liikaa riskejä, sanoi Masa, vaikka suomenhevoset huikkailivat järvestä, että tule tänne vaan, kiva hiekkapohja ja vesi viilentää ihanasti vehkeitä. Ei puhettakaan, sanoi Masa. Iltapäivän pohdintatauon jälkeen Masa tuli toisiin aatoksiin. Asiaa saattoi helpottaa se, että nyt uimakaverina oli shetlanninponi Martta. Martalle ei ruveta. Kun Martta sanoo mennään, silloin mennään. Ja Masa meni. Kun rohkeus sitten löytyi, kahlattiin takaisin rantaan. Lapsi otti ohjat kaulalta, ja johan hevonen astui ohjan päälle niin, että suitset sanoivat naps. Sain siis puhelun rannasta, että voitko tulla tänne ja tuoda suitset. Jep! Sitähän varten äidit on olemassa. Loppu siis hyvin, kaikki hyvin.

Päivällisen jälkeen meidät otti huomaansa viime vuodesta tuttu Yrtti-Jyrki. Hän komensi meidät keräämään yrttejä, joista keitettiin meille elvyttävät jalkahoidot. Harva asia on niin ihanaa, kuin istuskelu pihakatoksessa niin, että tuuli leyhyttää mukavasti hikistä tukkaa ja jalat uiskentelevat hoitavassa kylvyssä, ruusun terälehtien seassa. Sen jälkeen on melko kiva mennä nukkumaan taloon, jossa on ILMALÄMPÖPUMPPU. Tiedättekö, se on nerojen keksintö.

Lisää leirisekoilua vielä tällä viikolla!

The post Kavioliittoleiri: katkenneita suitsia ja jalkakylpyjä appeared first on Kavioliitossa 30v.

Kavioliiton leiriraportti numero kolme. Viime yönä kaksi hassutassua karkasivat laitumelta. Niin kuin kuka tahansa tilanpitäjä, meidänkin tilamme emäntä heräsi kaviokopseeseen ja arvasi, mistä on kyse. Ei kun kaverit kiinni ja talliin. Ainakaan karkaamisen syy ei voi olla paarmat, sillä alueelle ostettiin mystiset paarmaloukut, joiden tarkoitus oli imeä itseensä kaikki paarmat 1000 neliön alueelta. Ok. Yllättävän vähän loukkuun joutuneita oli siihen nähden kuinka paljon niitä oli hevosten kimpussa. Oli vaikutus sitten plasebo tai ei, Masa viihtyi yön laitumella ihan tyynesti. Ehkä hän oli saanut kakkansa kokoon eilen, kun ylitti itsensä ja uskalsi mennä järveen. Sitä ennen elämä oli vähän epävakaata, sen jälkeen kaikki on ollut ihan okei. Järvestä tuloksiin!

Tänään, leirin viimeisenä päivänä nautittiin auringonpaisteesta. Sitä ei tajunnut kukaan kiitellä ääneen, koska olimme nauttineet siitä ylettömästi koko viikon. Illalla toki lämmiteltiin saunassa. Sanotaanko näin, että kylmästä jämähtäneitä lihaksia ei tavattu.

Keskusteluissa leiriläisten kanssa kävi ilmi, että suomenhevoshulluus alkaa kohota jo kiihkon asteelle. Niin kovassa huudossa on suokki näissä porukoissa! Kun opettaja jakaa hevoset, ne huutavat JEE, jotka saavat suokit ja ne huutavat OKEI, jotka saavat pv:t. Tähän huomautettakoon, että ratsastuksellisesti hevoset ovat ihan samaa sakkia, rotu ja sen myötä liikesarjat vain hieman eri. Pohjoisemmasta tulleet kertovat, että heilläkin päin suokkeja on paljon, etelässä asuvat joutuvat toteamaan, että puoliveriset jyräävät. Mikähän siinä on? Etelässä kuulee monesti lauseen ”suokit on niin kalliita”, mutta tuskin pohjoisessa yhtään rikkaampaa sakkia asuu. Ehkä se on saatavuuskysymys. Mutta täällä suokkeja riittää, ja rakkaus niitä kohtaan valuu yli äyräiden.

Samaan aikaan pitkäkoipi-Masa (näyttää ihan kirahvilta suokkikavereidensa rinnalla) on leimaantunut totaalisesti – lapseeni. Koska kopissa ei matkannut kaveria, eikä laitumellakaan ole käyty piipahtamassa kuin yhden epelin kanssa, Masa on ottanut parhaaksi ystäväkseen Lapsen. Se on ihan jees, mutta hiki tulee ajatuksestakin, että lapsi lähtee sunnuntaina kotiin ja jättää Masan minun kaverikseni. Voi pientä hevosta! Saa nähdä kuinka pärjätään.

Leirin päätteeksi suoritettiin tietysti leirikisa, joka oli tänä vuonna muotoa Pas de deux. Opettaja-Anu kehitti oppilailleen ohjelman, joka piti suorittaa parin kanssa – täydessä synkassa. Lopputervehdyksen yhteydessä piti vielä ottaa huikka siideristä – synkassa. Kisa oli vaikea, vaarallinen ja yllättävä, ja ankaran tuoksinnan jälkeen voittajapari löytyi. Kiitos kaikille tänä kesänä Kavioliitolle altistuneille! Ens vuonna taas?

The post Hevosia ja paarmoja kesäyössä appeared first on Kavioliitossa 30v.

Ja näin julistamme Keiteleen Kavioliittoleirin numero kolme alkaneeksi! Edelliset lähtivät perjantaina, uudet saapuivat hyvissä ajoin sunnuntai-iltana. Osa oli tullut suorinta asvalttitietä, osa oli tuntemattomasta syystä koukannut autollansa kärrypolkuja myöten. Kaikki kuitenkin perillä, joten seikkailu alkakoon!

Ja kukas se sitten otti seikkailun kirjaimellisesti, ellen minä itse. Maanantaiaamuna kaavailin, että on niin perkeleen kuuma, että enpä menekään maneesin muiden joukkoon tunnille, vaan lähden voimaharjoitteluhommiin järveen Masan kanssa. Pelasin varman päälle ja asensin satulan. Viime kerrasta opin sen verran, että Masan selässä voi olla vähän tuulista järven äärellä. Kerranhan hänen kanssaan oli jo oltu rannalla niin, että veteen asti ei päästy, ja kerran niin, että onnistuttiin. Kolmas kerta toden sanoo.

Kävelimme asianmukaisesti tietä pitkin rantaan. Paarmatilanne ei ollut täysin mahdoton, mutta ihan merkittävä kuitenkin. Ne korpesivat pientä hevosta. Rantaan saavuttuamme jarrut lyötiin sitten reippaasti päälle. Tilamme omistajan isä (onneksi oltiin muuten tutustuttu jo Vesannolla ReiskaMM-kisoissa viikonloppuna, jossa tein muuten kaksi maalia) oli perheineen rannassa katsomassa, kun yritin saada heppaa järveen. Olin siis itse selässä. No sanotaanko nyt näin, että ei puhettakaan, että käveltäisiin veteen, ainakaan näillä spekseillä. Niinpä isähahmo tarjosi ritarillisesti apuaan. Otti veneestä narun, pujotti sen kuolainrenkaaseen, ja käveli itse edellä järveen. Hevonen epäröi vielä voimakkaasti, mutta yhtäkkiä tajusi, että perhana, tämähän voi olla hyväkin juttu, ja teki MAKSIMAALISEN loikan veteen. Ei-tähän-varautuneita olivat: ratsastaja, isähahmo. Ratsastaja (minä) sukelsi veteen, isähahmo kaatui sinne myös. Kukaan ei jäänyt kenenkään alle, ja kaikeksi onneksi pystyyn päästiin pian, ja hevonenkin pysyi porukassa. Nahkasaappaat plumpsis-täynnä vettä KIIPESIN JÄRVESSÄ TAKAISIN SELKÄÄN. Tästä kohdasta olen erityisen ylpeä. Tajusin myös, että saappaani ovat niin täynnä vettä, että en voi millään pudota enää. Saappat nimittäin painoivat niin paljon, että painopiste oli siirtynyt erittäin alas. Siinä sitten tassuteltiin tovi, kiitettiin kaikkia osapuolia nöyrästi, ja lampsittiin kotiin. Koiraa vähän hävetti. Isähahmon kännykkä on nyt käynyt uimakoulun. Voi että. Ymmärrän koirani tunteman häpeän, sillä saatan kokea sitä hieman itsekin.

Kiitämme: lämmin järvivesi on kiva. Putoaminen veteen on pehmeä, jos kerran pitää pudota.

Moitimme: saappaiden märkyys. Kaksi tuntia myöhemmin satula, housut ja sukat ovat kuivuneet, saappaat eivät.

Iltapäivällä kaikki muut ovat jo toisella tunnilla, minä en voi osallistua, koska ”saappaani ovat märät.” (Harmi :-D)

Muilla leiri taisi alkaa ilman suurempia shokkeja. Mahtuipa päivään yksi merkkitapahtumakin! Leevi-poni astui traileriin matkustaakseen seuralaiseksi KUNINKUUSRAVEIHIN. Leevin ystävä, tamma Ryti-Tyttö kilpailee ensi viikonloppuna Rovaniemellä Ravikuningattaruudesta. Jos kisat menevät hyvin, taida alkaa diilata Leeviä vallankin isoihin kisoihin. Olen varma, että Leevillä olisi käyttöä myös Helsinki Horse Showssa. Kohta muuten alkavat seurojen mehevät kamppikset, kannattaa tarkkailla täältä milloin!

Oli miten oli, leiriraportit jatkuvat – huomenna on nimittäin luvassa mm. vikellystä. Stay tuned!

The post Painovoimaa ja järkeä uhmaten appeared first on Kavioliitossa 30v.

Aivan totta, virhe jo heti otsakkeessa. Lajihan on nimeltään vikellys, mutta siinä määrin tuntematonon laji, että yksi jos toinenkin kyseli, että onko meillä illalla sitä vipellystä. Olihan meillä. Mielestäni on ihan sama miksi sitä kutsuu – jos näkee kuvat, ymmärtää kyllä heti missä mennään.

Eilinen aloitettiin viemällä hepat uimaan. Olin varustautunut lenkkareilla ja satulalla. Muut menivät ilman satulaa, koska onhan se kivaa! Me Masan kanssa ei olla ihan vielä siinä pisteessä. Järveen meneminen tuotti yhä tiettyjä ongelmia, mutta veteen kuitenkin päädyttiin, jopa niin, että olin itse edelleen kyydissä. Fear is for pussies! Muut hevosethan eivät tietenkään tajunneet lainkaan mikä helvetti tässä nyt on niin vaikeaa. Suokit <3.

Iltapäivällä oli kova paikka, ratsastimme koulua pienryhmissä, opettajan oli hevosalan moniammattilainen Maru. Valtavan hyvä tunti oli, hieman toki itseäni haittasi Masan aktiivisuusaste, joka oli jossain reilusti nollan alapuolella. En voi häntä siitä syyttää. Jumpattiin kaikesta huolimatta, ja oma hikeni ei ole vielä näin vuorokautta myöhemminkään kuivunut. Dressagehiki = pitkä hiki. Estehiki kuivuu huomattavasti nopeammin.

Mutta sitten tuli yllätysten ilta! Tallille saapui nuori tähtivikeltäjä Heidi Huttunen. Hän oli pelkkää lihasta ja ketteryyttä, ja ponnahteli maneesissa paikasta toisen lähes ääneti. Myös hevosen selkään Heidi hujautti jollain tuntemattomalla voimalla. Me leiriläiset koimme pientä epätoivoa ennakkoon.

Heidi näytti meille perusliikkeet: perusistunta, maailmanympärysmatka, polviseisonta ja seisominen liikkuvan hevosen selässä. Voi jehna. Sitten Heidi esitti oman Kur -ohjelmansa, joka sai kylmät väreet esiin. Ja ei kun muijat perään! Ensimmäisenä suoritti Teena (nimi muutettu), joka on kylläkin harrastanut nuoruudessaan vikellystä, joten oli ihan epäreilun hyvä. Rohkaistakseni muita amatöörejä menin itse seuraavana. Epätäydellisiähän tässä ollaan, ei pelkoa! Saattaapi olla, että Heidin vetämä alkuverkka toimi, mutta en revähtänyt enkä myöskään venähtänyt mistään, vaan tein kaiken juuri niin kuin piti. Se oli MAHTAVAA! Hevosena meillä oli prinssi, jonka kesäkilotilanne oli sellainen, että selässä voisi pitää pienet kestit. Siellä oli ihmisen hyvä temppuilla.

Monet leiriläiset uskalsivat kokeilla, mutta jokainen leiriläinen oli ainakin silmä kovana kannustamassa. Sitten joku vatipää ehdotti, että josko vielä sitä seisomista hevosen seljässä kokeiltaisiin. Minä siihen heti yhtäläisenä vatipäänä, että mukana! Heti perään tajusin, että siinäpä vasta tyhmä kommentti. Miksi ihmeessä kuvittelin yhtäkkiä pysyväni liikkuvan hevosen selässä, SEISAALLAAN, PALJAIN JALOIN JA ILMAN KYPÄRÄÄ. (Huom! Tämä oli vaatimus: paljaat jalat eivät aiheuta hevosen selälle niin ikävää tunnetta kuin kengät. Kypärästä taas voi jäädä kiinni johonkin remeliin, ja sitten ei ole hyvä.)

Siispä surman suuhun! Tuumasin, että jos olen jo tänä kesänä tehnyt uimahypyn hevosen selästä, ei kai se voi olla sen kummempaa kuin uimahyppy maneesiin. Ja kas: Teena (nimi muutettu) onnistuikin ensimmäisenä aivan valtavan hyvin! Oma itsetuntoni laski samaa tahtia, jos se oli koskaan dressagen jäljiltä tasottunutkaan. Ei kun perään ja: ONNISTUIN! Neljä askelta on liikkeen hyväksymisen vaatimus, enkä ole ihan varma saavutinko sitä, mutta pääsin ainakin hemmetin lähelle. MAHTAVAA! I LOVE VIKELLYS!

Kun tämän päivän päätteeksi menimme saunaan JA kuulimme, että on mahdollista, että ravikuningas Köppinen saapuu tarhaamaan pihapiiriimme matkalla Kuninkuusraveihin, onni oli täydellistä. (Muistinko mainita, että suoritusten jälkeen meidät hieroi entinen Turve-Satu, nykyinen Hunaja-Satu?) Tällä lailla ihmisen kuuluu elää.

Saas nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu! Kavioliittoleiriä 2/2018 jäljellä vielä kaksi päivää.

The post Onnistuuko aikuinen vipeltämään? appeared first on Kavioliitossa 30v.

Ratsastuksen harrastajia löytyy maastamme ällistyttävän laaja kirjo. On puskaratsastajaa ja on valmennuskärppää. Löytyy niitä, jotka rakastavat kaikkia hevosia, ja niitä, joille vain hieno kelpaa. Hyvällä tahdolla uskon, että kaikki ovat kuitenkin lajin parissa rakkaudesta hevosiin. Ilmenemismuoto vain varioi melko paljon.

Pientä vinkkiä olen ajatellut koota tähän, miten suhtautua TOISENLAISIIN harrastajiin, kuin mitä itse on.

CASE 1: Vierailen tallilla, jossa hevosilla on tavattoman paljon loimia ja suojia ja tallin seinillä on kosolti ohjeita ja kieltoja. 

• Älä hätäänny. Joku on kaiketi kokeillut aikojen saatossa erilaisia tapoja toimia hevosten kanssa, ja todennut tämän itselleen parhaaksi. Anna hänen pyörittää tallia niin kuin hän tekee, äläkä arvostele. Se ei nimittäin auta – ei hevosta, ei ihmistä, eikä varsinkaan tunnelmaa.

CASE 2: Olen menossa tunnille hevosella, joka asuu kesänkin sisällä. Eikö se ole rääkkäystä?

• Todennäköisesti juuri tämä hevonen voi paremmin sisällä kuin ulkona. Kesäihottuma tai paarmakauhu saattavat ajaa hevosen täysin raiteiltaan, joten sisähommat ovat etenkin kuumalla ihan hyviä hommia. Sisällä oloon ei ole tiettävästi kukaan kuollut, ja tapa on Keski-Euroopassa ihan normaali, vaikkakaan ei kiva. Olosuhteet muokkaavat käytäntöjä.

CASE 3: Näen ravurin, joka on villi. Sillä on kärrytkin perässä. Eikö sitä osata käsitellä oikein?

• Jos et ole vanha ravimies, saattaa olla, ettet ehkä tiedä miten ravihevoset käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Luota siihen, että joku kyllä tietää. Useimmiten ravihevosia kohdellaan hyvin, koska ne eivät juokse kovinta mahdollista vauhtia, jos ovat huonosti käsiteltyjä. Ja sitähän tässä juuri haetaan.

CASE 4: Seuraan ratsastustunteja kentän laidalla. Eräs hevonen menee kolmatta tuntia peräkkäin. Soitanko poliisit?

• Useimmat tuntihevoset jaksavat ihan hyvin kolme tuntia. Tunneilla mennään harvoin koko ajan ravia ja laukkaa. Hyvä tuntihevonen osaa ajatella taloudellisesti, eikä riuhdo ylimääräisiä. Jotkut ulkomaiset (suomalaisetkin) huippuvalmentajat jopa väittävät, että hevosten suurimmat ongelmat muodostuvat juuri siitä, että niitä liikutetaan liian vähän.

CASE 5: Menin tunnilla hevosella, joka ei tehnyt niin kuin halusin. Haluan rahani takaisin.

• Et ole kovin taitava. Taitavat ihmiset saavat hevosesta enemmän irti. Se ei ole hevosen vika. Hevosen tehtävä ei ole esitellä sinulle kaikki juhlavimmat liikkeensä, jos maksat tarpeeksi. Hevosen tehtävä on kestää se, mitä siellä sohit. Älä valita, vaan harjoittele. Ota jokainen hevonen vastaan yksilönä ja haasteena (Juuli Kontio, Hippos 2017). Jokainen hevonen voi opettaa sinulle jotain. Mikäli epäilys hevosen kyvyistä herää jo ennen tuntia, lähde kotiin ennemmin kuin jäät vikisemään aiheesta. Win-win.

CASE 6: Varusteeni ovat vanhat. Kenenkään muiden varusteet eivät ole. Syrjitäänköhän minua.

• Vanhatkin vehkeet voivat olla varsin pätevät! Itse ratsastan nykyään isäni vanhoilla ratsastussaappailla. Modifioin niitä vähän. Ja ajattele, sitten kun ostat uusia varusteita (ne ovat nykyään ihan järkevän hintaisia), olet aivan liekeissä niistä pitkään! Ja todennäköisesti ratsastatkin paremmin.

CASE 7: Äitini neuvoo minua koko ajan, koska on itse ollut joskus ennen sotia tosi taitava.

• Jos äitisi on yli 90v, kuuntele häntä. Kohta hän ei ehkä sano enää mitään. Muussa tapauksessa teeskentele kuuroa. Äidit ovat rasittavia hyvin usein. Jos olet itse ns. lätkämutsi, keksi edes lapsesi tunnin ajaksi korvaavaa tekemistä. Nykyään on tosi paljon kivoja kännykkäpelejä, kasvonaamioita ja luontopolkuja, jotka vain odottavat uusia käyttäjiä.

Tuossa nyt alkuun. Onhan tää vähän tämmöistä, mutta sehän onkin jo tiedossa. Kannattaa hakeutua sinne, missä tuntee olonsa kotoisaksi. Imeytyminen porukoihin, johon ei oikein meinaa sopia, on paljon työläämpää. Jossain on saletisti porukka, joka odottaa juuri sinun ontuvia kaskujasi.

PST, PST! Jos nurkissasi lojuu koditon keppari, vie se tänne: Lasten festarit! Saat kepparia vastaan lipun syksyn Helsinki Horse Show’hun!

The post Ohjeita erilaisille hevosratsastajalle appeared first on Kavioliitossa 30v.

Se on nyt kuulkaa sillä tavalla, että alkaa henkinen kesä olla pulkassa. Kaikenlaista piti tekemän, osa toteutuikin. Lapsen piti kilvoitella Masan kanssa, mutta jos ei ollut tarhassa riekuttu vamma lonkassa, niin sitten oli kenkää irti jne. Ihan tavallista hevoselämää, siis! Tässä vaiheessa olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että kisakautemme siirtyi syksyyn. Onhan tää helle ihan perkeleellinen.

Pullukka saatiin tiineksi niin kuin ajateltiin, ja muutto Oikealle Maaseudullekin toteutui. Toki tervetuliaistemppuna Puldekin tiputti kenkänsä heti kärkeen. Pullukka näyttää voivan hyvin ja ennen kaikkea paksusti. Kaikin tavoin!

Hilppa on pakoillut vastuuta koko kesän, ja sen onkin ollut sen ensisijainen tehtävä. Tallinpitäjän mukaan Hilppa on ”ehkä vähän laihtunut.” Suoritan katselmuksen myöhemmin tänään. En nimittäin usko.

Kavioliittoleirit numero I ja II suoritettiin asianmukaisesti (välillä hieman liian kovaa nauraen, siideri ei liity asiaan), ja jälkimmäisen kylkiäisenä myös Farm Escape -pakopeli, joka löytyi tänä kesänä siitä tallin pihapiiristä. Myös koirani Mimmi oli mukana ratkaisemassa rikospähkinää. Pääsimme ulos 55min kohdalla, vaikeusaste VAIKEA, eli olemme neroja. Samalla leirillä tuli koettua myös vikellyksen täysin vieras maailma. Luoja anna minulle voimaa, etten yritä temppuja kotona!

WKT:n tallissa asuu muuten myös ravihevonen (montakin entistä) Orpo-Pete. Sitä kävivät ravimiehet hakemassa lenkille harva se ilta. Ehkä siitä ja Köppisen (Ravikuningas 2014 ja 2017) mahdollisesta vierailusta johtuen porukassa nousi melko hysteerinen ravikuume. Eikä vähiten myöskään siksi, että tallin oma Leevi-poni lähti paikallisen tähden, Ryti-Tytön matkaan. Ja VOIKO TÄMÄ OLLA SATTUMAA, mutta RYTI-TYTTÖ VOITTI TÄNÄÄN KUNKKAREIDEN OSAKILPAILUN! Osa leiriläisistä oli onneksi valveilla ja ovat tahkonneet rahaa jo. Yksikin mehusteli jo voittaneensa EUROJA!

Kotimatka Keiteleen Hamulan kylästä sujui kommelluksitta, mikä oli kiva, koska apunani oli vain koira. (Ja sekään ei ole kovin luotettava, koska kaikkien näiden vuosien (9) jälkeen hän karkasi eilen elämänsä eensimmäistä kertaa kotimme takaovesta sillä aikaa, kun olin autonvaihdossa. Hain vehkeilijän tänään Viikin löytöeläintalosta, 43e). Ajamista kyllä riitti, jossain vaiheessa jopa epäilin ajavani ympyrää, kun en meinannut ikinä saapua perille. Perille saavuttiin aika tarkkaan klo 21, eikä heppa ollut edes liiemmin hiessä. Kaikki heinät oli syöty jo Lahden nurkilla, joten hevosen piti keskittyä loppumatka omiin ajatuksiinsa. Taivaalle kiitos hyvästä matkustajasta!

Kotona Masaa odotti pesty talli (!) ja tuoreet kuivikkeet. Karsinan ikkunat oli avattu maailmalle, ja ikkunalaudat kukitettu. Luojalle kiitos kukat olivat Masan mielestä pahoja, säilyi visuaalinen ilme hyvänä. Irronnut kenkä laiteltiin tänään, kiitos taas kerran Mestari Villanen (tuhansia sydämiä tähän). Elämä jatkuu, mutta niin jatkuu myös työt!

Kesän arvosana: 9 (liian kuuma)

Leirien arvosana: 9 (liian kuuma, paarmat)

Hevosten arvosana: 10

Raportti Virallisesta Kavioliittokesästä päättyy tähän. Huomenna alkaa ARKI.

The post Kavioliiton kesän välitilinpäätös appeared first on Kavioliitossa 30v.

Ratsastajainliitto julkaisi hienon kirjoituksen ratsastuskoulujen puolesta. Juuri Power Parkissa päättynyt tuntsareiden SM-kisa veti sakkia, ja hiestä huolimatta itsensä ylittämisiä tapahtui. Harva edes tajuaa, miten paljon vapaaehtoishommaa moinen tapahtuma tarvitsee, puhumattakaan ratsastuskoulujen opettajista ja muista aktiiveista, jotka kuljettavat ja koordinoivat hevoset, valmentavat ja tsemppaavat amatöörejään. Jännitys saattaa nousta hyvinkin mittavaksi, kun kisarutiinia ei hirveämmin ole. Ainoa, millä siitä selviää, on sen tajuaminen, että tässä ollaan yhteisessä liemessä – kaikilla on ihan sama tilanne. Näillä mennään, mitä on annettu, pitkä päätyyn ja perään jne.

Entäs ne hevoset? Keski-Euroopassa syntyy joka päivä sata (tuhat?kymmenen tuhatta? whatevs) varsaa, joista toivotaan jotain elämää suurempaa. Jos sitten noin 5-vuotiaana valkenee, että eipä siitä taida sellaista tullakaan, hevonen myydään jollekin maltillisten korkeuksien hyppääjälle. Keski-Euroopassa se voi tarkoittaa 140 senttiä. Aikansa hevonen tahkoaa ratoja, kunnes voittaminen loppuu/kyvyt loppuvat/huumori loppuu/seinä tulee vastaan. Sitten hevonen saattaa matkustaa lopulliseen kotiinsa, ratsastuskouluun. Hevoselle se on kuin vaihtaisi vaativasta kolmivuorotyöstä jätskikiskalle.

Hieno esimerkki monen työuran tehneestä hevosesta on Peder Fredrikssonin ratsastama Arctic Aurora Borealis (ja sitä ennen muuten Kari Nevalan, jolta olisi tullut kommentti tähän, jos olisi vastannut puhelimeen), joka tuntee nykyään nimen Aapo, ja se hengailee ratsastuskoulussa Torniossa. Satun tietämään, että hevonen on hyvin tyytyväinen nykyisessä ja viimeisessä kodissaan. Se on aikanaan antanut kaikkensa maailman suurimmissa kisoissa, olympialaisissa, ja nyt se saa opastaa tulevia kykyjä. Hevonen pysyy kunnossa, kun sitä arvostetaan. Sama se, millä tasolla se tapahtuu.

Pullukka on myös tehnyt monta uraa. Se syntyi 2001 Hollannissa KWPN Fokfamilie 2037 -perheeseen. Siitä toivottiin kaiketi merkittävää estehevosta, mutta jo pienen kokonsa takia se siirtyi b-sarjaan. Onnekseen se pääsi yhden omistajanvaihdoksen jälkeen nuorelle kyvylle, joka ratsasti sillä voittoon 135-luokissa. Siinä oli Pullukan kattolukema. ”Hyppäsi se isompaakin, mutta ei voittanut,” kertoo Pullukan omistaja ennen minua (löysin hänet Facebookista, olemme kamuja!). Ollessaan 10v Pullukka muutti Suomeen ja alkoi opettaa eräälle espoolaiselle Katjalle, miten tammojen kanssa eletään. Se opetti myös miltä tuntuu, kun hypätään saakelin hyvin. Sitten se opetti vielä lapsen ylittämään esteet niin, että saadaan rusetteja. Viime syksyn Horse Showssa se osoitti olevansa painonsa edestä kultaa. Vanhahko, hieman ylipainoinen muija kiipesi yli esteiden kolmena päivänä peräkkäin, sillä niin oli sovittu. Millään ei olisi paikat antaneet enää periksi, mutta sovittu mikä sovittu. Nyt se lojuu laitumella ja keskittyy ammattiinsa numero kolme: äitiys. Sanoisin, että Pullukan elinkaari on mielekäs. Olispa ihmisilläkin noin päin! Eläkkeellä ehtisi vahtia vauvoja.

Silmä kovana siis Horse Show’hun! Siellä voit nähdä vaikkapa a) nuorten starteissa tulevan maailmantähden tahi b) missä tahansa starteissa tulevan tuntihevosystäväsi! Niin kuin tiedätte, näissä hommissa kaikki on mahdollista. Myös se, että kaikkien aikojen huipuin hevonen myydään miljoonilla jonnekin Siperiaan, eikä siitä enää koskaan kuulla mitään. Kivempi tämä ratsastuskouluvaihtoehto, vai mitä?

Helsinki International Horse Show 17.-21.10.2018 Helsingin jäähallissa (siis se vanha, ei Hartwall)

The post Hyvä hevonen voi kulkea Horse Showsta ratsastuskouluun appeared first on Kavioliitossa 30v.

Kilparatsastajia on ihana katsella. Katseesta näkee, että periksi ei anneta, ennen kuin Aunus on meidän (talvisota). On hienoa seurata, kuinka joku kilparatsastaja kehittää oman ja ykköshevosensa yhteistyötä niin, että lopulta se on kuin yhteistä tanssia. Mitä se vaatii? Lähestulkoon autismiin asti menevää päättäväisyyttä. Ei voi haaveilla mistään muusta, kuin maailman herruudesta. Kaikki muu häiritsee. Vai onko näin?

Mietitäänpä kilparatsastajan polkua.

Ensin ollaan taitavia teinejä, tai jopa lapsia. Nuoruuden vimma ajaa eteenpäin, kukaan nappula ei ajattele huomista. Jos on elävä heppa alla, mennään niin hyvin kun päästään.

Teini-iässä jyvät erottuvat akanoista. Joillekin valkenee, että eivät olekaan tarpeeksi taitavia ja unohtavat huipun. Joillekin valkenee, että nyt on heitettävä seuraava vaihde silmään. Joillekin valkenee, että kas, sain uuden, hienomman hevosen – miksipä en jatkaisi. Tässä kohtaa tapahtuu karsinta numero 1.

Ne, jotka edelleen kiiluvasilmäisinä haaveilevat hevosista ammattina, lähtevät ulkomaille töihin. Hyvällä tuurilla siellä pääsee (jossain vaiheessa) ratsastamaan niin taitavia hevosia, että valkenee, onko sittenkään itse kovin taitava. Myös työn kovuus, muun elämän olemattomuus ja jatkuva hevosten kanssa oleilu joko vahvistavat tai hälventävät halua päästä huipulle. Tässä kohtaa tapahtuu karsinta numero 2.

Samaan aikaan hienon hevosen saanut nuori treenaa kuin viimeistä päivää ja pärjääkin. Pian valkenee, että niin hieno kuin hevonen onkin, sitä on vain yksi, ja se ei riitä mihinkään. Hyvällä tuurilla perhe/sponsori hankkii toisen siihen rinnalle. Ura jatkuu. Mikäli toista hevosta ei onnistuta hankkimaan, saatta nuoren ratsastusura nousta pystyyn. Ura voisi kenties jatkua muiden leivissä maailmalla, mutta se vaatisi aivan erilaista elämäntapaa. Muiden palvelemista, muiden pillien mukaan pomppimista. Joistain on siihenkin. Tapahtuu karsinta numero 3.

Kovin ja pitkäpinnaisin ydin painaa pitkää päivää jonkun toisen omistamalla tallilla, jonkun toisen omistamilla hevosilla. Mikäli menestystä siunaantuu, hänelle tarjotaan paikkoja muiltakin talleilta. Vaihtaminen on kuitenkin aina riski – miten tulen toimeen uuden porukan kanssa, millainen toimintatapa siellä on? Saanko ratsastaa laatuhevosilla, olenko yksin, vai onko minulla apuja? Osa kenties pariutuu jonkun toisen hevosalan henkilön kanssa ja perustaa oman tallin. Rahat tehdään hevoskaupalla, jota on Keski-Euroopassa PALJON. Kilpailua siis riittää. Oma kilpaura jää taka-alalle, kroppakin saattaa jo panna hanttiin.

Kirkkaimmat jalokivet ovat ratsastaneet satoja, ellei tuhansia hevosia, pudonneet, nousseet takaisin, tulleet haukutuksi, onnistuneet, pettyneet ja rakastaneet ja ovat silti veneessä matkalla kohti huippua. He ovat valinneet, että ratsastuksen huippu on heidän absoluuttinen tähtäimensä. Sitä kohti mennään, joskus tarkoitus pyhittää keinot. Osa nai rahaa, osa tekee muunlaisia diilejä. Jokunen hevonen ja jokunen ihminenkin saattaa jäädä jalkoihin. Hyvällä tuurilla ei jää.

Maailman huippu on pieni, mutta luunkova. Sinne ei noin vain karauteta. Maximum respect niille, jotka jaksavat sinne asti. Me täällä sohvilla tarvitsemme teitä, jotta jaksamme itse harrastaa omien kopukoidemme kanssa.

Tällä hetkellä absoluuttiset eväät esteratsastuksen huipulle näyttäisivät olevan Juulia Jyläksellä ja Anna-Julia Kontiolla. On hevoset, on omistajien luotto, on taitoa. Kick ass, girls!

Molemmat ratsastajat nähdään Helsinki Horse Showssa 17.-20.10. Helsingin jäähallissa!

(HUOMHUOM! Pienemmissä lajeissa saattaa olla myös supersankareita, mutta niistä en osaa kertoa. Kertokaa te!)

The post Kilparatsastajan loputon ura appeared first on Kavioliitossa 30v.

Voihan penaali. Tuttava ulkomailta halusi nähdä kahvittelumme päätteeksi Pullukan lapsen, Hilpan. Oli kova varsafani itsekin, ja sangen kiinnostunut meidän jälkikasvusta. Sanoin, että ok, mennään, mutta se on sitten pyöreä, siis ymmyrväinen.

Mentiin laitumelle, tyttöjen jengi oli vaihtanut lohkoa. Tytöt olivat kohdanneet myös kavioiden vuolijan, joten toimintaa oli ollut, noin kun vertaa kesän keskimääräiseen toimintatasoon. Ihan kiva, että saivat emännän kiinni kavioiden vuolentaa varten! Tällä kertaa me nimittäin odotettiin neitiä portilla ihan turhaan. Ei tullut. Saavuttuamme laitsojen laidalle katsoimme, että saakeli, ne on kaikki tuolla toisessa päässä ja me ollaan jotkut läpykkäät jalassa, että ei kyllä lähdetä niiden perään ainakaan. Jos ei tule, niin ei tule. Huutelin likkoja, ja suomenhevonen Pirskatti lähtikin hölkkäämään meitä kohti. Ihanat suomenhevoset, niihin voi aina luottaa! Arvelin, että ne tulee ryminällä kohta koko lössi. Olin väärässä. Seuraavaksi tuli Hilpan kämppis Tikku, ja sitten se yksi kuikelo, jota en tunne.

Ja mitä tekee OMA HEVOSENI? Seisoo puolessa välissä laidunta ja seurustelee viereisen laitumen pienperheen kanssa. Toljottaa välillä ylimielisesti suuntaamme, mutta ei ota askeltakaan enää. Tämä on siis sama hevonen, joka tulee yleensä ainakin ravia luokseni, ja vaatii rapsutuksia rintaan, kaulaan ja tisseihin, ja ajaa hampaat irvessä kaikki muut pois. No ei tule enää. Sovittelevuuden aika on selvästikin ohi. Not kinosted, ei kiinnosta!

Alkaa pikku hiljaa valjeta miksi nuorista hevosista puhutaan ärräpäiden säestyksellä.

Samaan aikaan Herra Masbert oli taas hoidossa. Kun se kuuluisa SI-nivel kuvissa todettiin hieman epätasaksi, kutsuin kiropraktikon tutustumaan asiaan. Jaanus, vanha kunnon runksauttaja käpälöi ensin hevosen läpi, ja aloitti hoidon. Ensin Bemerillä pintaveret liikkeelle, sitten käsittelyä ja lopuksi vielä akupunktioneuloja jokunen. Hevonen nautti silmin nähden. Se on kyllä kiva, kun hevonen osaa arvostaa saamaansa palvelua! Nyt parin päivän liikuntatauko, sitten katsomaan mitä käsittely sai aikaan. Jännää!

Jännästä puheen ollen, mikä on hevosihminen, jonka auto hajoaa? Ei mikään, sillä tallille ei pääse millään. Viime keskiviikkoiltana totesin, että nyt vilkkuu liian moni valo ja piippaa pillit, ynnä jarruista kuuluu raaps, en aja. Seuraavana aamuna vein auton (superuskollinen tähän asti, palvellut täysin ongelmitta 6 vuotta!) korjaamolle ja sain diagnoosin: mittava varaosashow, ja jollei löydetä käytettyä varaosaa, uusi maksaa 1800. Plus työt, tietysti. Jeesuksen kämmen. Jos myyn toisen hevosen ja satulan, en saa silti rahaa kasaan. Eli jos ensi viikolla joku keskikokoinen huoltoasema on ryöstetty, that was me. Piti päästä tallille.

The post Hilpan murrosikä on alkanut. Kirosana. appeared first on Kavioliitossa 30v.

Olin viikon ilman autoa. Oli varmasti sama olo kuin ihmisellä, joka joutuu yllättäen kulkemaan kainalosauvoilla. En päässyt mihinkään, etenkään tallille. Hevosen kunto heikkenee, joudun perumaan iltatallit, joudun siivomaan kotona. Hirveää. Hevosnainen tarvitsee

1. Auton

Yhtenä päivänä menin tallille vain huomatakseni, että hevosella on kenkä irti, koska se on karannut tarhasta, ja samalla se on telonut itsensä eri tavoin, ja luvassa on pitkähkö sairasloma ja ”yllättävää” rahanmenoa. Hevosnainen tarvitsee

2. Ystäviä, joille valittaa

Olin nuorena innokas hevostyttö, ja nyt, riekuttuani tarpeeksi kauan miesten/lasten/töiden/muiden harrastusten parissa, tajuan, että haluan taas alkaa ratsastaa. Mutta saakeli, eihän se maksakaan enää 25 markkaa (4 euroa) tunti! Hevosnainen tarvitsee

3. Rahaa

Ymmärrän, että minulla ei ole varaa kaikkiin näihin hevosiin, valmennuksiin, autoon ja asuntoon, mutta juuri tällä hetkellä en voi nipistää mistään. Mitä teen? Tähän tilanteeseen hevosnainen tarvitsee

4. Viiniä/kaljaa/siideriä/lonkeroa/sherryä/pontikkaa

Saattaa olla, että sivistyksen pariin minulla on kolme paitaa ja kahdet housut varattuna kaapissa. Jos kumisaappaita ei lasketa (nehän voi huuhdella ja ovat sitten ihan siistit), parit kengät. Tallivaatteita minulla on kaksi kaapillista, ja aika maltillisesti mitään uutta. Hevosnainen tarvitsee

5. Ymmärrystä

Joskus saattaa käydä niin, että hevosnaisen aika ei kerta kaikkiaan riitä esim. kodin siivoamiseen tai muihin arkisiin askareisiin tallin ulkopuolella. Niinpä olisi hyvä, jos hevosnaisella olisi

6. Vaimo (aviomieskin käy, jos hänessä on vaimoainesta)

Siinä saattaa käydä myös niin, että vaimot/miehet kyllästyvät hevosnaiseen, ja koti tuntuu tyhjältä. Niinpä hevosnaisella on hyvä olla

7. Lemmikkieläin/lemmikkieläimiä

Hevosnaisen elämä koostuu erilaisista tehtävistä, jotka pitää suorittaa. Sanomattakin selvää, että niille on aikataulu. Joidenkin silmissä yhdistelmä vaikuttaa mahdottomalta. Tehtävä saattaa koostua yhdestäkin hevosesta, joka vaan on elämää suurempi. Hehkuakseen hevosnainen tarvitsee

8. Haasteita

Jokainen meistä tarvitsee sitä, toiset enemmän, toiset vähemmän. Useille se on osa elämää, hevosnainen saattaa pärjätä ilman ruokaakin, kunhan vaan saa

9. Unta

Mutta päivänselvää on, että hevosnainen ei selviä tästä elämästä sekuntiakaan ilman

10. Hevosia

Hyvää illanjatkoa!

EDIT. Hirveä määrä krijotusvihreitä, nyt toivottavasti korjattu!

The post Mitä hevosnainen tarvitsee appeared first on Kavioliitossa 30v.

Joko mainitsin, että auto on korjaamolla? No, onhan se. Ensin sen piti olla viikon, nyt on jo toinen menossa. Mutta syy on suoraan sketsistä: minun autoni HYLKII VARAOSAA. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Sitten vielä joku kysyy miksi inhimillistän esineitä. Elinsiirrossahan hylkiminen on suurin riski! Elikkä tosissaan posottelen menemään sijaisautolla, joka on kyllä kiva ja ehjä, ja on jopa käynyt mielessä, että vaihtaisko saakeli uudempaan. Tallille kuitenkin pääsee taas, kun ON se sijaisauto (ja sen kustannukset).

Kas, sitten alkoi mystinen huonosti-nukkumisen aika (harvinaista mulla), joka johti siihen, että palautuminen öisin KAIKESTA oli huonolaatuista, ja niin kuin aina elämässäin, silloin jämähtää selkä. No se taas onnistui, kun aloitin kiivaan liikuntaharrastuksen Espoon ulkoliikkujat -ryhmässä. En lainkaan tiedä miten sen löysin, mutta ajatus hyvästä kunnosta ja ulkoilusta kuulostivat hyviltä, joten ei kun porukkaan! Tällä hetkellä kun ei ole vakiosti ratsastettavaa hevostakaan, niin jostain se on hiki nyhdettävä. HIKI TULI. Voi jeesus, siellä ei pelleillä! Ootte varmaan nähneet amerikkalaisia FBI- tai sotilasleffoja, jossa heput pistetään juoksemaan ja kyykkäämään jne. like there’s no tomorrow. Se oli sitä. Nyt en about kävele, mutta hei, musta tulee kuntokuningatar! Paitsi että selkä tosiaan jämähti jo ekan 10 minuutin jälkeen. Katkokävelin sitten reenin päätteeksi autolle (vedin loppuun asti, tietty!) ja näpyttelin lääkäriin ajan. Homma hallussa.

Paitsi että, olinhan luvannut iltasella ratsastaa tallikaverin hevosen! Niin tosiaan! Helpompihan siellä satulassa on istua, kun ei tarvitse omilla jaloilla seistä. Enpähän ainakaan seiso jalustimilla, koska en pysty. Oltiin onneksi jo sovittu Lapsen kanssa, että mennään maastoon, Lapsi Masa-Petterillä ja minä sillä toisella. Se toinen oli kuulemma tosi kiltti maastossa, ihan tätiratsu. No sehän sopii. Siitä sitten lähdettiin, kiva keli, sateen jälkeen. Otettiin ekat ravit, jees. Sitten otettiin toinen ravi, niin tämä tamma lähtikin laukkaa, hyvin hiljaa, mutta joka toisella askeleella pukittaen. Ahaa! Näinkin voi mennä! Kiljahtelin siinä sitten vähän niin kuin tasapainon säilyttämiseksi, mutta pysyin kyydissä. Ajattelin, että jos laukataan vähän vauhdikkaammin, pukit unohtuvat. Olin väärässä. Pukit lenteli, onneksi emäntä selästä ei. Joitakin jaksoja se meni myös maata pitkin, mikä oli jees. Kaavailin harrastelijaosteopaattina, että tämä pieni liike tekee hyvää selälle. En sittemmin kysynyt selältäni tekikö, mutta sanotaanko näin, että liike ja lääke ovat molemmat hyviä lääkkeitä. Aijoo, ja kun heilautin ratsastuksen päätteeksi itseni hevosen selästä alas, menin persiilleni, koska en muistanut, että jalat ei kanna. Hih! Kaikenlaista.

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Paitsi että kannattaa panostaa hyviin yöuniin. Silloin välilevyt saavat riittävää voitelua, eikä selkä pimahda kesken suorituksen. Menin viikon päätteeksi Unikulmaan (vai mikä Sänkykulma se on) hankinnoille. Elämäni ensimmäinen kunnollinen sänky muuttaa meille kuukauden päästä. Jeij!

Ja hei vink! Huomisessa postauksessa on AIVAN IHANA LUKIJATARJOUS & VINKKI! Vahva suositus!

The post Välillä elämä vaan on liian helppoa ollakseen totta appeared first on Kavioliitossa 30v.

Kaupallinen yhteistyö: Bookbeat

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Bookbeat

”Tekis niin mieli lukea kaikkia hyviä kirjoja, mutta ikinä ei ole aikaa, tai ainakin nukahdan ensimmäisen sivun puolivälissä.” Varmasti monelle niin tuttu toteamus! Itse kuulun juuri tähän remmiin. Olisin himolukija, jos kirjoja voisi lukea muulloinkin kuin sohvalla maaten. Sitä aikaa ei nimittäin ole. Ilmeisesti jossain päin taivasta kuultiin rukoukseni, sillä elämääni astui systeemi nimeltä Bookbeat. Olin toki nähnyt mainoksia ja noin, mutta en ymmärrä miksi asia ei mennyt jakeluun, ennen kuin kokeilin itse.

Erinomainen kohta testata äänikirjaa kännykältä oli hetki, jolloin pakattiin heinäkuussa Masa traileriin ja lähdettiin ajamaan Keiteleelle. Luvassa oli kuusi tuntia ratissa kökkimistä. Kyydissä toki kaksi teiniä, mutta oletko itse yrittänyt joskus jutella teinien kanssa kuusi tuntia putkeen? Niin. Saahan sitä yrittää.

Koska olen itse radiossa töissä, en ihan hirveästi jaksa kuunnella kenenkään muunkaan horinoita, joten äänikirja oli erittäin tervetullut idea. Lisäksi radiokanavien taajuudet vaihtuvat koko ajan, kun kilsoja tulee lisää. Jatkuva rämplääminen on rasittavaa. Latasin siis Bookbeat-aplikaation ja aloin selailla. Ei vitja, ihan hirveä määrä sairaan hyviä kirjoja! Osa on näemmä luettu englanniksi, osa ruotksiksi ja osa suomeksi. Suomenkielisiä tulee koko ajan lisää, mutta on niitä jo tosi paljon ensi hätään. Ihan ensimmäiseksi nappasin koukkuuni Jo Nesbön (miten tehdään macilla norjalainen öö? En tiedä) teoksen Jano. Tarinaa tulisi riittämään lähes 20 tunniksi. Jes!

Koko matka Keiteleelle ja takaisin tuli oltua napit korvissa. Myös iltaisin nukkumaan mennessä tuuditin itseni uneen Jukka Pitkäsen miellyttävän lukuäänen säestyksellä. Tuli mieleen aika, jolloin joku luki minulle iltasatuja. Siitä on melko kauan – liian kauan! Toisinaan kuuntelun katkaisi puhelu, toisinaan GPS:n komennot, mutta tarina jatkui heti sen jälkeen, systeemi stoppaa aina, kun tulee häiriö lukuhetkeen. Yhden kerran posottelin reippaana ohi risteyksen, koska kirjassa oli jännä paikka. Toimii!

Ja kas tässä faktaa hehkuttamastani Bookbeatista kyseessä on siis ääni- ja e-kirjapalvelu, joka toimii kännykässä olevalla sovelluksella. Pääpaino on äänikirjoilla, joiden kimppuun pääsee 16,90 euron kuukausimaksulla. Tällöin lukuoikeus on rajaton. Hiljattain palvelun kupeeseen tuli myös perhetili, jolloin käyttäjä voi liittää jonkun perheenjäsenen mukaan remmiin hintaan 4,90/kk (perhetilillä voi olla max 5 käyttäjää! Lisäinfoa täältä: https://www.bookbeat.fi/perhetili). Huomauttaisin, että täältä löytyy mm. kaikki Harry Potterit, jotka voi vedellä putkeen ihan samalla tavalla kuin Netflixin sarjat, toki sillä erotuksella, että tämän kanssa voit myös esim. ajaa autoa samaan aikaan. TERVETULOA LOKOISAT TALLIMATKAT! KAUAN ELÄKÖÖN AJOMATKA LAPPIIN TAHI KISOIHIN KAUAS KEIKYÄLLE!

Koska olet kavioliittolainen, olet erikoisasemassa. Pääset kuuntelemaan VELOITUKSETTA kaiken maailman kirjallisuutta NELJÄN VIIKON AJAN! Normaalisti avajaistarjous on kaksi viikkoa. Jos/kun inspiroi, tee näin:

1. Mene Bookbeatin sivuille klikkaamalla tästä
2. Paina palkkia ”Lunasta tarjous”
3. Kirjaudu (nimi, s-posti, keksi salasana)
4. Kuuntele kirjoja itsesi hikeen

Ai mitäkö olen lukenut itse tähän mennessä? No sen Janon, sitten jostain syystä Alex Stubbin elämäkerran, jonka muuten lukee Stubb itse, sitten Zadie Smithin Swingtime på engelska, ja nyt menossa Jere Karalahden elämäkerta (melko hurja).

The post Hevosnaisen viihde asuu kännykässä appeared first on Kavioliitossa 30v.

Olin eilen illalla tallilla norkoilemassa ja kakkaa lappomassa, koska ei minulla ole juuri nyt muuta funktiota tällä hetkellä. Paitsi tiestysti kuskata, kannustaa ja maksaa. Juttelin siinä sitten parin tallikaverin kanssa, jotka kertoivat, että eräs tallikaverimme oli haukuttu pataluhaksi Hevostalli.netissä. Tämä henkilö ei ole millään tavalla julkisuuden henkilö, eikä myöskään epäterveen näkyvä millään osa-alueella. Voimme puhua aivan tavallisesta, tavoitteellisesta harrastajasta, jolla menee ihan normaalisti, eli välillä hyvin ja välillä huonosti. Kanssaharrastajilleen tämä henkilö on AINA ystävällinen ja avulias. Liekö se sitten lopulta ollut jollekin liikaa? Että siinä on jollain oma hevonen, ja sitten se on perkele kivakin vielä?

Mikä eniten suututti, oli se, että ilmeisesti se JOKU, joka oli tekstin kirjoittanut, oli OMAN TALLIN PORUKKAA. Tämä pettymys menee ihan yli äyräiden.

Eikö talliporukka ole juuri se, joka tukee, kun maailma murjoo? Jonka syliin sukelletaan valittamaan, kun ei suju? Eivätkö ne ole juuri niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua, kun kukaan muu ei? Millainen tallikaveri on edessäpäin kiva ihminen, mutta nettiin päästessään alkaa tuhota muiden elämää?

Pohdimme asiaa hyvien tallikavereiden kesken. Tulimme siihen tulokseen, että KIVITTÄMINEN on hyvä ratkaisu, jos saamme sen kirjoittelevan persereiän kiinni. Jos osuu silmään, saa bonuksia. Tosiasiahan on se, että ei sellaista koskaan saa kiinni. Käytännössä pitäisi juottaa kaikki tallikaverit humalaan, lapsia myöten, ja kuunnella pikkutuntienkin söpötykset, jos se vaikka lipsauttaisi. Eli ehkä ei kuitenkaan.

Miten tämä laji voi koskaan saada tämän suurempaa jalansijaa maassamme, jos yhteishenki on tätä luokkaa? Verottaja näkee parhaillaan suurta vaivaa, että voisi puuttua vapaaehtoisten panokseen tapahtumissa. Jos verottaja onnistuu, voimme unohtaa ihan kaikki ratsastustapahtumat. Myös kaikki festarit, jos jollain on niihin aikaa/varaa mennä. Ei tarvitse ehtiä muualle kuin netin ääreen haukkumaan muita, koska muiden syytähän se on. Muiden syytä on myös se, että nettikirjoittelijalla ei ole omaa hevosta, rikasta perhettä tahi viitseliäisyyttä tehdä asialle mitään. Saattaa olla myös vatsa kipeä, ja sekin on muiden syytä. Tiedä vaikka finnejä olisi.

Mitä enemmän tuohdun, sitä varmempi olen, etten KOSKAAN, KOSKAAN enää mene Hevostalli.netiin lukemaan yhtä ainutta mitään. En ole tähänkään mennessä siellä käynyt kuin joskus kurkistamassa, mutta nyt on sekin loppu. Se on sinänsä harmi, sillä siellä on varmasti myös ihan järkeviäkin keskusteluja. (Tosin itse ne ole yhtään sellaista nähnyt.) Menen mieluummin vaikka iltapäivälehtien tai MV-lehden sivuille kommentoimaan. Siellä ei sentään tarvitse miettiä onko joku tuttu päässyt hieman näpyttelemään. Ei nimittäin ole. Siellä hengaavat ihan viralliset sekopäät.

JA SINÄ, JOKA KIRJOITTELIT TALLIKAVERISTANI – varoituksen sana. Ei oikeasti ole mikään ameriikantemppu selvittää ip-osoitteesi alkuperää. Jos nukun esim. huonosti tai muuten vaan vituttaa, saatan sen tehdä. Mitäs sitten tehdään?

Pitääkö tämä vielä erikseen sanoa? Tukekaa ja kannustakaa toisianne! Se tuntuu hyvältä ja on vielä kivaakin!

The post Nyt meni kuppi totaalisesti nurin appeared first on Kavioliitossa 30v.

Ratsastus, tuo harrastus from hell. Se on päivän teema, tai ehkä eiliselle valuu. Menin pitkästä aikaa hevosen selkään, viikko edellisestä. Ei se niin kovin pitkä edes ole, mutta nyt tuntuu vuosilta. Masalla nimittäin sattui olemaan hieman nahjusmainen päivä. Sehän voi johtua noin sadasta asiasta: a) estän hevosta liikkumasta, b) kaverilla on lihakset piukeena jostain kohtaa, c) tänään ei vaan lähe, d) aamulla laitetut, uudet kengät puristaa, e) joku muu mikä jne. Onhan sitä ennenkin oltu vastaavassa tilanteessa, että ei oikeen lähe, mutta nyt se meni jotenkin ihan yli äyräiden. Ja sitten kun menee yli äyräiden, alan hermostua. SITÄHÄN EI SAA TAPAHTUA.

Alan myös arpoa, mikä on oikea tapa jatkaa eteenpäin. Ajanko vaan eteen, vaikka mitään ei tapahdu? Temmonko menemään ”tyhjän” hevosen kanssa, joka ei ime eteen? Vai palaanko takaisin käyntiin ja siirtymisiin? Sinne, jossa tapahtuu onnistumisia? Milloin sitten menen sitä laukkaa, jolla kuntoa kohotetaan? Maastossa? Siellä on noin miljardi hirvikärpästä. Win-win-ratkaisu uupuu.

Ja nyt jos joku sanoo, että RATSASTA POHKELLA OHJAA VASTEN, saa turpaan. Kun ei onnistu, ei onnistu. Saattaapi olla, että on kyse apujen oikea-aikaisuudesta, jotta saa hevosen MOTIVOITUA liikkumaan. En tiedä! Sen tiedän, että jälkijunassa jaettu infromaatio ainoastaan raivostuttaa. Etenkin kun sen on kuullut noin tuhat kertaa, eikä vieläkään onnistu.

Miten siis tästä eteenpäin?

Jotkut ovat sitä meiltä, että hitaan hevosen kanssa aloitellaan hipsutellen. Pyydetään odottamaan, alkaa pyrkiä itse eteen. Olen todennut konstin toimivaksi, tosi aikaa vieväksi. Enkä tiedä, toimiiko se ainoana keinona. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että eteen-eteen-eteen. Mikäs siinä, jos sen saisi eteen. Siinä vaiheessa kun se EHKÄ liikkuu hieman eteen, on itse ihan loppu. Ei taitu enää mikään.

Voisiko tämä laji olla edes vähän armollisempi?

Me lähdetään kavioliittolaisporukalla ensi viikon keskiviikkona Irlantiin ratsastamaan. Olen jo etukäteen aivan maassa. Tarvitsisin yhden onnistuneen ratsastuksen ennen sitä, että uskon, että ylipäänsä ansaitsen koko reissun. Ja kun vielä satun olemaan niin hirveä drama queen, että olen kuolemassa paskan ratsastuksen jäljiltä, soppa is ready.

Ja yks kaks kuulen, että vanha, hyvä ystävä on joutunut sairaalaan massiivisen aivoverenvuoden takia, eikä ehkä enää nouse. Muistan, mikä täällä on tärkeää ja paskat välitän omasta ratsastuksestani. Olenhan elossa.

The post Kuka tietää mitä pitää tehdä, kun ei onnistu? appeared first on Kavioliitossa 30v.